Mihin me tarvitsemme kaikki nämä datakeskukset?!

Jatketaanpa vielä vähän pohdintoja tekoälystä. Tai oikeastaan datakeskuksista, teknologiasta, vallasta ja siitä, mihin ihmeeseen tämä koko homma on menossa.

Datakeskukset ovat nyt paljon puheissa. Eikä vähiten siksi, että Google ilmoitti 13 miljardin euron investoinnista Suomen digitaaliseen infrastruktuuriin, puhtaaseen energiaan ja paikallisiin hankkeisiin. Googlen investointiin liittyy hankkeita eri puolilla Suomea, muun muassa Kajaanissa, Muhoksella ja Vaalassa.

Ja pääsihän tuo eräs Orpokin kameran eteen tätä ilosanomaa julistamaan: ”Take that Putin!”. Nyt mennään kovaa ja korkealla, bensan ja sähkönhinnat raketoivat, ja Suomella menee vihdoinkin hyvin!

Google arvioi investoinnin tukevan rakennusvaiheessa vuosina 2027–2028 yli 37 000 työpaikkaa eri puolilla Suomea. Kyse on yhtiön omasta arviosta tuetuista työpaikoista, ei kuitenkaan määrästä, joka jäisi pysyvästi datakeskuksiin töihin.

Mistähän nämä tuhannet työpaikat käytännössä muodostuvat. Kuinka paljon väkeä valmis datakeskus oikeasti tarvitsee pyöriäkseen? Pari siivoojaa, pari vartijaa ja jonkinlaisen ylläpitotiimin? Entä kukahan nämä meidän datakeskuksemme mahtaa rakentaa ja urakoi.. Petterin kaverin firma tai jokin ulkomaalainen yritys?

No, enpä tiedä.

Itseäni alkaa lähinnä kiinnostaa vähän laajempi kysymys.

Mihin kaikkea tätä valtavaa infrastruktuuria tarvitaan, jos mietimme tekoälyä pelkkänä työkaluna? Tuleeko tekoälyn käyttö tulevaisuudessakin vaatimaan näin keskitettyä järjestelmää?

Välillä kuulee hieman kärjistettynä ajatuksen, että tässä nyt rakennetaan valtavia datakeskuksia lähinnä sitä varten, että ihmiset voivat tehdä tekoälyllä hassuja videoita ja kuvia internetiin.

No joo.

Tällä hetkellä generatiivinen tekoäly vaatii kyllä paljon koneita, sähköä ja palvelimia. Mutta entä viiden vuoden päästä? Tai kymmenen?

Itse ainakin toivon, että kehitys menisi kohti paikallisia malleja ja hajautetumpaa teknologiaa. Tarkoitan sitä, että omalla tietokoneellani voisi olla omia tekoälysovelluksia; kielimalleja, videogeneraattori ja muut tarvitsemani työkalut ilman, että jokainen pieni asia täytyy lähettää jonnekin valtavaan palvelinkeskukseen käsiteltäväksi.

Tämä ajatus ei minusta ole edes mitenkään erityisen kummallinen, kun miettii, mitä tietotekniikassa on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana.

Musiikin tekeminen on siitä hyvä esimerkki.

Ja siitä tulikin mieleen tämä aiemmin näkemäni Rick Beaton video, jossa hän pohtii, voisiko tekoälyn kehitys kulkea samantapaista polkua kuin musiikkituotanto.

Joskus musiikin tekemiseen tarvittiin valtavia studioita, huoneellinen laitteita, räkkikaupalla tavaraa ja tietokoneita, joiden teho tuntuu nykyään lähinnä huvittavalta.

Minäkin muistan vielä ajan, jolloin tietokoneella musiikin tekeminen tarkoitti ohjelmien asentamista CD-levyiltä, erillisiä laitteita ja kaikenlaista säätämistä.

Nyt voin ottaa läppärin. Tai iPadin. Joissain tapauksissa pelkän puhelimen. Ja tehdä asioita, joihin olisi joskus tarvittu kokonainen studio.

Miksi kuvittelemme, ettei tekoälylle voisi käydä samalla tavalla?

Kuinka paljon elämästä kuuluisi ylipäätään viettää ruudun ääressä?

Käydään vielä vähän läpi työskentelyä tekoälyllä ja otetaan esimerkiksi lempiaiheeni, animaatioiden teko.

Minulla voi olla referenssikuva ja aika tarkkakin visio siitä, miten haluan sen liikkuvan, miltä sen pitäisi tuntua ja mitä projektillani haluan sanoa.

Perinteisesti jonkin tällaisen toteuttaminen voi tarkoittaa aivan valtavaa määrää työtä.

Kuva kuvalta.

Frame by frame.

Mahdollisesti kokonaisen tiimin voimin.

Ja tässä kohtaa minua kiinnostaa yksi asia, josta puhutaan mielestäni yllättävän vähän:

Kuinka paljon ihmisen pitäisi käyttää elämästään tietokoneen ruudun tuijottamiseen?

Jos saan tekoälyllä referenssikuvani animoitua edes riittävän lähelle sitä, mitä tavoittelen, niin minusta siinä on jo jotain arvokasta.

Ehkä se ei ole täydellinen, ihmisen kuva kuvalta piirtämä animaatio.

Mutta jos lopputulos ilmentää sitä visiota, tunnetta tai sanomaa, jonka haluan teoksella välittää, niin siinä vaiheessa alan miettiä myös sitä, mitä täydellisyyden tavoittelu maksaa ihmisen ajasta.

Jos kymmenen ihmisen tiimi käyttäisi samaan asiaan yhteensä satoja tunteja, kyse ei ole enää pelkästään rahasta.

Ne ovat satoja tunteja ihmisten elämää ruutua tuijottaen ja tehden sitä, minkä uudet työkalut voivat ehkä tehdä minuuteissa.

Tämä ei tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla tekoälyn tekemää.

Ei tietenkään.

Haluan edelleen keksiä asioita itse. Haluan kuvata, säveltää, kirjoittaa, rakentaa ja opetella uusia työkaluja.

Mutta jos kone voi hoitaa osan sellaisesta mekaanisesta työstä, joka muuten sitoisi minut tuntikausiksi ruudun ääreen, en oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi periaatteesta kieltäytyä siitä. Datakeskusten takiako?

Nyt voin kokeilla ideaa.

Nähdä, toimiiko se.

Oppia siitä.

Tehdä seuraavan.

Ja ehkä välillä sulkea koko koneen ja lähteä ulos.

Teknologia kehittyy koko ajan. Kun työkalut muuttuvat, minä opin niiden mukana. Opin, missä ne toimivat, missä eivät ja mitä kannattaa edelleen tehdä itse.

Ehkä hyvä työkalu ei ole sellainen, joka tekee ihmisestä tarpeettoman.

Ehkä hyvä työkalu antaa ihmiselle vähän enemmän aikaa olla ihminen.

Tässä vaiheessa kysymys alkaa minusta muuttua.

En ole enää niin kiinnostunut siitä, onko tekoäly itsessään hyvä vai paha.

Paljon kiinnostavampaa on se, kuka työkalun omistaa ja mitä sillä saa tehdä.

Jos tulevaisuuden avoimen lähdekoodin työkalut toimivat yhä enemmän ihmisten omissa laitteissa, asetelma on aika erilainen kuin maailmassa, jossa lähes kaikki kulkee muutaman valtavan palvelun kautta.

Ja silloin mukaan tulee myös toinen asia.

Data.

Missä se on?

Kuka siihen pääsee käsiksi?

Mitä siitä voidaan päätellä?

Ja ennen kaikkea: miksi sitä kerätään ja mihin kaikkea sitä dataa voidaan käyttää?

Jos rakennamme valtavia keskitettyjä järjestelmiä, joihin voidaan yhdistää ihmisten sijainteja, kasvoja, ostoksia, kirjoituksia, terveystietoja, liikkumista, kamerakuvia ja ties mitä muuta, silloin puhutaan jo aika paljon suuremmasta asiasta kuin tekoälyllä tehdystä kissavideosta.

Tekoäly tekee lisäksi tällaisesta datamassasta aivan eri tavalla käyttökelpoista.

Miljardi valokuvaa on ihmiselle miljardi valokuvaa.

Mutta entä järjestelmä, joka pystyy käymään sitä läpi puolestamme?

Se tunnistaa kasvosi.

Se yhdistää sijaintisi.

Se löytää kirjoituksesi.

Se voi etsiä yhteyksiä asioiden väliltä tavalla, johon yksittäinen ihminen ei käytännössä pysty.

Silloin en ole enää hirveän kiinnostunut väittelemään siitä, tekikö joku tekoälyllä kissavideon.

Minua kiinnostaa enemmän se, kuka omistaa työkalut, kuka päättää niiden käyttöehdoista ja mitä kaikella meistä kerätyllä tiedolla voidaan tehdä.

Orwell tarvitsee kovalevytilaa

Mennäänpä sitten hetkeksi vähän syvempään päätyyn ajatusleikin muodossa.

Jos haluaisin rakentaa täydellisen digitaalisen valvontayhteiskunnan, niin datakeskukset sopisivat siihen skenaarioon kuin nyrkki päähän.

Tämä on tietenkin tarkoituksella kärjistetty ajatus.

Datakeskus ei itsessään ole mikään paha mörkö.

Siellä voidaan säilyttää kaikkea mahdollista yritysten järjestelmistä varmuuskopioihin, valokuviin, videoihin ja siihen kuuluisaan AI-sloppiin.

Mutta teknologia mahdollistaa asioita.

Ja siksi pitäisi voida kysyä, mitä sillä tehdään – tai mitä sillä voidaan tehdä.

Jos joskus haluttaisiin rakentaa järjestelmä, joka tietäisi, missä liikut, mitä ostat, kenen kanssa olet tekemisissä, mitä kirjoitat, mitä katsot ja mitä olet tehnyt viimeiset kymmenen vuotta, niin ensimmäinen ongelma olisi aika käytännöllinen:

Kaikki se tieto pitää säilyttää jossain.

Ja sen jälkeen pitäisi olla järjestelmä, joka pystyy tekemään siitä jotain: tekoälymallit.

Siinä mielessä Orwell tarvitsee nykyään aika paljon kovalevytilaa.

Minusta tekoälykeskustelussa huomio menee välillä aivan väärään paikkaan.

Tekoäly, jolla teen kuvan liikkumaan, on yksi asia.

Järjestelmä, joka pystyy muodostamaan miljoonista ihmisistä jatkuvasti päivittyviä profiileja, on aivan toinen.

Teknologia voi olla samaa sukua.

Käyttötarkoitus ei ole.

Entä jos tätä kehitystä ei voi pysäyttää?

Tässä kohtaa voi jo kyynisesti todeta, että mitä väliä.

Teknologia kehittyy kuitenkin.

Datakeskuksia rakennetaan.

Tekoäly tulee joka tapauksessa.

Yritykset tekevät mitä yritykset tekevät, valtiot tekevät mitä valtiot tekevät ja tavallinen ihminen yrittää siinä välissä muistaa pin-koodinsa verkkopankkiin tai pysyä lämpimänä Hurstin ruokajonossa.

Välillä koko teknologinen ja yhteiskunnallinen kehitys tuntuu vähän sellaiselta junakyydiltä, johon olemme jo nousseet ennen kuin ehdimme päättää, halusimmeko edes kyytiin.

Mutta ehkä kaikkeen ei tarvitsekaan suhtautua niin, että vaihtoehtoja on vain kaksi: joko hyväksyt kaiken tai taistelet kaikkea vastaan.

Olen viime aikoina miettinyt tässä yhteydessä myös Václav Havelia ja Václav Bendaa sekä kommunistisen Tšekkoslovakian toisinajattelijoita.

Historiallinen tilanne oli tietenkin aivan toinen kuin Suomessa vuonna 2026, eikä tarkoitukseni ole verrata nykyistä yhteiskuntaamme kommunistiseen diktatuuriin tai jälleen päätään nostavaan totalitarismiin.

Minua kiinnostaa heidän ajattelussaan yksi paljon yleisempi asia.

Havel kirjoitti siitä, kuinka järjestelmä voi pysyä pystyssä myös siksi, että tavalliset ihmiset osallistuvat sen pieniin rituaaleihin päivästä toiseen, vaikka eivät välttämättä edes usko niihin.

Benda esitti jo vuonna 1978 ajatuksen parallel polis -mallista: riippumattomista rakenteista, joita ihmiset voisivat rakentaa virallisen järjestelmän rinnalle esimerkiksi kulttuurin, koulutuksen, tiedonvälityksen ja yhteisöllisen toiminnan alueilla.

Jos ympärillä oleva järjestelmä on absurdi, kaikkea energiaa ei ehkä kannata käyttää siihen, että yrittää voittaa sen sen omilla ehdoilla.

Sen rinnalle voi rakentaa jotain muuta.

Omia yhteisöjä.

Omaa kulttuuria.

Omia tapoja tehdä asioita.

Tiloja, joissa ihmiset voivat toimia vähän vapaammin.

Minusta siinä on jotain kiinnostavaa myös tässä ajassa, vaikka mittakaava ja historiallinen tilanne ovat tietenkin aivan toiset.

Ehkä kaikkea hulluutta ei tarvitse yrittää voittaa tappelemalla sitä vastaan.

Ehkä sen rinnalle voi rakentaa jotain vähemmän hullua – ja antaa hulluuden jonain päivänä ajaa itse itsensä seinään.

Entä voiko tekoälyä käyttää rakentamaan jotain vähemmän hullua?

Tässä on tietenkin pieni paradoksi.

Kirjoitan ensin valtavista datakeskuksista, tekoälystä ja mahdollisesta valvontayhteiskunnasta.

Ja sitten sanon, että ehkä juuri tekoäly voisi olla yksi niistä työkaluista, joiden avulla voi rakentaa jotain toisenlaista.

Mutta miksi ei?

Jos teknologia antaa yhdelle ihmiselle mahdollisuuden tehdä asioita, joihin ennen tarvittiin valtavasti rahaa, organisaatioita ja ihmisiä, siinä voi olla myös jotain vapauttavaa: Se voi olla keinomme luoda hyvinvointia ilman portinvartioita.

Yksi ihminen voi uusien työkalujen avulla kokeilla, rakentaa, opetella ja toteuttaa asioita, joihin hänellä ei muuten ehkä olisi ollut aikaa, rahaa tai mahdollisuutta.

Silloin teknologia ei välttämättä vedäkään ihmistä kauemmaksi oikeasta elämästä.

Ehkä oikein käytettynä se voi antaa vähän enemmän tilaa sille.

Minua kiinnostaisi ainakin enemmän sellainen tulevaisuus, jossa ihmisillä on pieniä ja tehokkaita työkaluja omassa hallinnassaan kuin sellainen, jossa kaikki kulkee muutaman valtavan järjestelmän kautta. Silloin muutama suuri toimija voi myös sanella ehdot sille, mitä näillä työkaluilla saa tehdä ja millaista taidetta, kulttuuria ja hyvinvointia niiden avulla ylipäätään saamme luoda.

Ei siksi, että paikallinen teknologia automaattisesti tekisi maailmasta hyvän.

Eikä siksi, että datakeskus automaattisesti tekisi siitä pahan.

Vaan siksi, että hajautetussa maailmassa on ainakin enemmän tilaa tehdä asioita eri tavalla – ilman, että yksi keskitetty järjestelmä määrittelee kaikille samat rajat.

Kumpaan suuntaan olemme menossa?

Ehkä tässä on lopulta kaksi aika erilaista mahdollista suuntaa.

Yhdessä teknologia kehittyy niin, että tämän päivän valtavat järjestelmät kutistuvat vähitellen tavallisten ihmisten työkaluiksi.

Se, mikä joskus vaati studion, mahtuu läppäriin.

Se, mikä tänään vaatii palvelinhallin, voi ehkä joskus mahtua pöydälle.

Rick Beaton musiikkiteknologiavertaus antaa minulle ainakin jonkin syyn ajatella näin.

Toisessa suunnassa yhä suurempi osa digitaalisesta elämästämme kulkee muutaman valtavan järjestelmän kautta.

Työkalut ovat siellä.

Data on siellä.

Ja vähitellen myös päätökset siitä, mitä niillä saa tehdä, ovat siellä.

Orwell muistuttaa siitä, miksi tätä vaihtoehtoa kannattaa ainakin vähän miettiä.

Ja Havelin ja Bendankin ajattelusta voi ehkä ottaa tähän jotain.

Jos maailma menee suuntaan, josta ei itse erityisemmin pidä, kaikkea energiaa ei välttämättä tarvitse käyttää sen huutamiseen, kuinka kamalaksi maailma on menossa.

Voi myös rakentaa.

Oman pienen asian.

Yhteisön.

Musiikkia.

Animaation.

Sivuston.

Jonkin paikan, jossa ihmisillä on hyvä olla.

Ja ehkä käyttää niitä uusiakin työkaluja siihen.

Teknologia tulee muuttumaan joka tapauksessa. Sitä tuskin minä pystyn pysäyttämään, eikä se oikeastaan ole edes se, mitä haluan.

Paljon kiinnostavampaa on se, mitä me sen kanssa rakennamme.

Ja lopulta ehkä vielä tärkeämpää se, kuka sitä lopulta hallitsee.

Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Pidetään päät pinnan yläpuolella hulluuden mainingeissa.