Universal haastoi DistroKidin oikeuteen

UMG Recordings, Capitol Records ja Capitol Christian Music Group jättivät DistroKidiä vastaan kanteen Delawaren liittovaltion tuomioistuimeen 15. syyskuuta.

Universal syyttää musiikinjakelupalvelua muun muassa tekijänoikeuksia loukkaavan materiaalin levittämisestä sekä massatuotetun tekoälymusiikin päästämisestä suoratoistopalveluihin.

Kanteessa puhutaan esimerkiksi luvattomista remix-versioista, nopeutetuista ja hidastetuista kappaleista sekä tapauksista, joissa alkuperäisiä äänitteitä tai niiden tunnistetietoja olisi käytetty ilman lupaa. Universal on nimennyt kanteessa tuhat äänitettä, joiden oikeuksia sen mukaan on loukattu.

Nämä ovat tässä vaiheessa Universalin väitteitä. Oikeus ei ole ratkaissut asiaa, eikä DistroKid ollut tätä kirjoitettaessa antanut julkista yksityiskohtaista vastausta kanteeseen.

Oikeusjutussa itseäni alkoi kuitenkin kiinnostaa erityisesti yksi luku.

4 562 kappaletta vuodessa

Universal nostaa kanteessa esiin Lofi Chill -nimisen artistiprofiilin, jonka kautta oli sen mukaan julkaistu vuoden aikana 4 562 kappaletta.

Se tarkoittaa noin 380 kappaletta kuukaudessa tai yli 12 kappaletta päivässä.

Siinä kohtaa tekee mieli kysyä ihan yksinkertaisesti: miksi?

Miksi joku haluaa julkaista kaksitoista kappaletta päivässä, ja mitä kappale edes tarkoittaa, jos niitä tehdään tuollaisella vauhdilla?

Kun Spotifyhin ei päässyt noin vain

Tämä toi itselleni mieleen ajan, jolloin pyöritin pientä levy-yhtiötä.

Spotify oli vielä uusi asia, eikä sinne noin vain laitettu musiikkia. Tarvittiin jakelija tai aggregaattori, ISRC-koodit, metatiedot, kansikuvat ja koko digitaalisen julkaisun paketti.

2010-luvun alussa itsenäiset artistit pääsivät Spotifyhin vain tiettyjen jakelijoiden kautta. Näihin kuuluivat esimerkiksi Record Union, TuneCore, CD Baby ja Ditto.

Pienelle levy-yhtiölle se, että osasi hoitaa koko paketin ja sai artistin Spotifyhin, saattoi olla ihan oikea etu. Nykyään ajatus kuulostaa jo hieman huvittavalta.

Nyt artisti voi maksaa muutaman kympin vuodessa ja saada musiikkinsa samoihin palveluihin kuin maailman suurimmat tähdet.

DistroKid on yksi tämän muutoksen suurista toimijoista. Vuonna 2013 perustettu palvelu kertoo, että sitä käyttävät miljoonat muusikot. Sen nykyinen peruspaketti maksaa noin 25 dollaria vuodessa ja sisältää rajattoman määrän kappale- ja albumijulkaisuja.

Se on valtava muutos siihen maailmaan, jonka itse muistan.

Ja pääosin minusta hyvä sellainen. Digitaalinen jakelu purki vanhoja portteja ja antoi pienille artisteille mahdollisuuden päästä suoraan yleisön eteen ilman, että suuren levy-yhtiön piti ensin antaa siihen lupa.

Mutta ehkä olemme nyt päätyneet saman kehityksen toiseen ääripäähän.

Ennen ongelma oli saada musiikkia julkaistuksi.

Nyt musiikkia julkaistaan jo ”liikaa”.

Kun julkaiseminen on lähes ilmaista

Jakelupalvelut tekivät julkaisemisesta halpaa. Tekoäly tekee nyt myös itse musiikin tuottamisesta halpaa ja nopeaa.

Yhdistelmä on aika tehokas.

Perinteisessä musiikinteossa määrä törmää nopeasti ihmiseen. Säveltämiseen, harjoitteluun, soittamiseen, äänittämiseen ja kuuntelemiseen kuluu aikaa.

Tekoälyllä osa näistä rajoista katoaa.

Silti 12 kappaletta päivässä ei täysin itsestään päädy Spotifyhin. Joku generoi musiikin, nimeää kappaleet, tekee tai generoi kansikuvat, täyttää julkaisutiedot ja toimittaa materiaalin jakeluun.

Jos kaksitoista kolmen minuutin kappaletta kuuntelee edes kerran kokonaan, pelkkään kuuntelemiseen menee 36 minuuttia. Kaiken muun kanssa siitä alkaa muodostua jo jonkinlainen päivittäinen työ.

Mutta jos kappaleita ei edes kuunnella, kysymys muuttuu vielä kiinnostavammaksi.

Mitä varten niitä silloin tehdään?

Raha on yksi mahdollinen kannustin. Jos tuhansista kappaleista edes osa päätyy hakujen, algoritmien tai soittolistojen kautta kuunnelluksi, massasta voi syntyä tuloa. En tiedä, mikä juuri tässä oikeusjutussa mainitun tilin todellinen motiivi on, eikä sitä pidä keksiä.

Mutta järjestelmän logiikka on tuttu muualtakin internetistä: kun uuden tuotteen valmistaminen maksaa lähes nolla euroa, niitä kannattaa tehdä paljon, jos tavoitteena on saada edes pieni osa massasta osumaan johonkin.

Sama näkyy hakukoneteksteissä, verkkokauppatuotteissa, videoissa ja sosiaalisessa mediassa.

Nyt myös musiikissa.

Ja tästä pääsen oikeastaan siihen kysymykseen, joka itseäni kiinnostaa enemmän kuin se, kuka tässä oikeusjutussa lopulta voittaa.

Entä jos tässä tavassa elää on jotain mätää?

Tekoälystä puhutaan jatkuvasti työkaluna, jonka pitäisi vapauttaa ihmiselle aikaa.

Jos kappaleen tekemiseen meni ennen päiviä ja nyt kone tekee sen muutamassa minuutissa, jäljelle pitäisi jäädä valtavasti aikaa kaikkeen muuhun.

Mutta mitä me teemme sillä ajalla?

Ehkä käytämmekin sen siihen, että teemme yksitoista kappaletta lisää.

Se on minusta jotenkin absurdi kuva nykyisestä elämästä. Kone vapauttaa ihmisen työstä, ja ihminen käyttää vapautuneen ajan rakentaakseen itselleen lisää tekemistä koneella.

Tämä ei koske pelkästään musiikkia. Me elämme muutenkin valtavan paljon näyttöjen ääressä. Minäkin.

Tietokone tarjoaa aina jotain tekemistä. Voi tehdä musiikkia, kuvia, videoita, tekstejä, sivustoja ja uusia projekteja. Voi julkaista niitä ja seurata sen jälkeen numeroita. Ja mikä tärkeintä, saada edes jostain niitä digieuroja.

Ja välillä olen miettinyt, onko ongelma lopulta vähemmän teknologiassa ja enemmän siinä tavassa, jolla olemme järjestäneet elämämme tai se on järjestetty meille.

Jos ympärillä olisi enemmän yhteisöllisyyttä, ihmisiä, lapsia ja vanhoja ihmisiä, yhteisiä projekteja, käsillä tekemistä, ruokaa, rakentamista ja musiikkia, jota soitetaan samassa huoneessa muiden kanssa, istuisimmeko yhtä paljon yksin tietokoneiden ääressä tuottamassa tavaraa internetiin?

En tiedä.

Enkä tarkoita, että digitaalinen tekeminen olisi jotenkin huonoa. Olen itse käyttänyt suuren osan elämästäni kaikenlaisten digitaalisten asioiden tekemiseen.

Mutta ehkä tietokone täyttää nykyään myös sellaisia aukkoja, joita ennen täyttivät muut ihmiset ja yhteinen tekeminen.

Ehkä tavaraa syntyy valtavasti paitsi siksi, että voimme tehdä sitä, myös siksi, että meillä ei aina ole mitään parempaa tekemistä.

Sitten joku haluaa rakentaa portin takaisin

Tästä näkökulmasta ymmärrän myös Universalin huolen.

Jos musiikkipalveluihin työnnetään varastettuja äänitteitä, vilpillisiä julkaisuja tai sisältöä, jonka tarkoituksena on vain huijata järjestelmää, siihen pitää tietenkin pystyä puuttumaan.

Vaikeampi kysymys alkaa siitä, missä raja kulkee.

Jos joku haluaa tehdä sata ambient-kappaletta vuodessa, saako hän?

Entä tuhat?

Entä jos ne on tehty tekoälyllä mutta joku oikeasti pitää niistä?

Missä vaiheessa musiikista tulee spämmiä, ja kuka saa tehdä sen päätöksen?

Digitaalisen jakelun hienoimpia asioita on ollut juuri se, ettei jonkun toisen ole aina tarvinnut antaa lupaa julkaisemiseen.

Vanha portinvartija oli usein levy-yhtiö tai jakelija. Tulevaisuudessa se voi olla automaattinen tunnistusjärjestelmä, palvelun sääntö tai algoritmi, joka päättää, näyttääkö sinun musiikkisi riittävän aidolta.

Olisi hieman ironista, jos päätyisimme teknologian avulla takaisin lähtöpisteeseen: joku päättää jälleen ennen julkaisua, saatko tulla sisään.

Spotify, levy-yhtiöt ja portinvartijan valta

Itse miellän Spotifyn ja vastaavat palvelut osaksi samaa musiikkiorganisaatiota kuin isot levy-yhtiöt. On luonnollista, että ne haluavat siivota omista palveluistaan pois musiikkia, joka täyttää katalogit ja vaikeuttaa järjestelmän hallintaa ja heidän tulovirtaa.

Toisaalta ihmettelen, miksi sillä on väliä, jos kukaan ei kuuntele Spotifyyn ladattua tekoälymusiikkia. Silloin se ei vie rahaa isojen levy-yhtiöiden taskusta. Löytyykö tekoälymusiikille siis kuuntelijoita, koska se pitää saada nyt siivottua pois?

Spotifyn kuukausimaksun jakautuminen on muutenkin tuntunut minusta alusta asti epäreilulta. Jos kuukausimaksu jaettaisiin tasan niiden artistien kesken, joita kuuntelen, ymmärtäisin isojen levy-yhtiöiden huolen paremmin. Nykyisessä mallissa rahaa voi päätyä myös sellaiselle musiikille, jota en itse kuuntele, joten miksi siis kanteet?

Parhaimmillaan levy-yhtiöt siis siivoavat muiden tekemää AI-massaa pois ja työntävät samalla tilalle omaa, virallisilla malleilla tuotettua tekoälymusiikkiaan. Silloin kyse ei ole vain musiikin laadusta, vaan myös siitä, kuka saa näkyvyyttä ja kuka omistaa jakelukanavan.

En itse käytä Spotifyta enää lainkaan, joten on tavallaan aivan sama, mitä nämä portinvartijat keskenään siellä tekevät ja miten ne taistelevat kuuntelukerroista. Mutta juuri siksi asetelma kiinnostaa: palvelu voi yhtä aikaa torjua muiden massaa ja rakentaa omaa tarjontaansa omalla massallaan.

Dave Mustaine sanoi Ylen haastattelussa osuvasti, ettei tekoälyllä tehty musiikki ole ilmiönä täysin uusi. Samanlaista musiikkia on tehty ennenkin, vaikka väline on ollut toinen. Tekoäly ei siis keksinyt kaupallistamista. Isot levy-yhtiöt ovat kaupallistaneet musiikkia aina, ja tekevät sitä varmasti myös tulevaisuudessa. Nyt vain tuotantoväline on uusi.

Näen tässä kamppailussa myös jotain turhaa. Ymmärrän, että suurten levy-yhtiöiden täytyy pitää kiinni toimintamalleistaan, oikeuksistaan ja tulovirrastaan.

Mutta jos musiikin tekeminen ja levittäminen hajautuvat entisestään ja esimerkiksi tekijöitä tuetaan tulevaisuudessa eri tavalla kuin tekijänoikeus-valvontajärjestöjen kautta – esimerkiksi suoraan ihmiseltä ihmiselle – mitä varten tarvitsemme tekijänoikeusvalvontaa? Vanhan materiaalin käytössä ja kaupallisessa katalogissa sitä tarvitaan varmasti. Uuden materiaalin kohdalla kysymys voi kuitenkin olla toinen.

Jos kaikki ideat alkavat kiertää vapaammin eikä kaikkea pysty enää omimaan tai valvomaan, tekijänoikeuden merkitys voi muuttua perusteellisesti. Tästä voisi kirjoittaa kokonaan oman artikkelinsa: mitä tapahtuu, jos varsinaiset tekijänoikeudet alkavat hajota ja yhä useampi idea muuttuu käytännössä vapaaksi riistaksi?

Kaksi maailmaa rinnakkain

Mutta ennen kuin sukellan tuohon filosofisempaan pohdintaan tekijänoikeuksista, tervetuloa kuuntelemaan Jaakon Radiota ja bongailemaan uusia musiikintekijöitä – tekoälyllä tehtyä musiikkia tai ei. Koitan saada piakkoin rakennettua sivustolle osion, mistä löytää helpommin artistit ja heidän tekemään materiaalia. Täällä mennään ennen kaikkea tekijät, luovuus ja itseilmaisu edellä.

Lähetä musiikkiasi radioon ja liity jäseneksi. Silloin meillä on enemmän pelimerkkejä Teosto-maksuihin ja ”ihmisten tekemän” tai ”systeemin rekisteröidyn” musiikin soittamiseen.

Tässä näkee ehkä konkreettisesti kahden eräänlaisen maailman kulkevan rinnakkain. Toinen rakentuu valvonnan, tunnistamisen ja vanhojen toimintamallien varaan. Toinen hajautuu nopeasti kohti maailmaa, jossa musiikkia voidaan tehdä ja julkaista lähes ilman portinvartijoita. Kumpi laittaa toiselle hanttiin ja kumpi menestyy pitkässä juoksussa?

Itse näen, että edessä voi olla jonkinlainen vapaus toimia ilman jatkuvasti valvovaa systeemiä. Se vaatisi kuitenkin nykyisten järjestelmien murtumista tai ainakin suurempaa muutosta, eikä se tapahdu hetkessä. Toistaiseksi tasapainoilemme uuden ja vanhan välillä. Juuri siksi tämä keskustelu ja muutos ovat kiinnostavia.

Eli rock’n’roll vaan. Katsotaan, mikä pato murtuu ja milloin.