Apurahaa ei tullut. Portinvartijat ovat tarkkana.

Meinasin jättää tämän kirjoittamatta.

Onhan tämä nyt vähän aikuisen ihmisen itkua. Apurahaa ei tullut, ja minä tässä murjotan.

Samaan aikaan jengi voi olla oikeasti pulassa. Isot lainat, epävarmat työt ja kaikki maksaa.

Ja minä täällä kirjoitan Bombosta. Bombo on mitä on. Ja tämä itku on mitä on.

Silti ärsyttää. Myös oma hyväuskoisuuteni. Että menin taas jokseenkin luottamaan siihen, että ehkä apurahaa voisi tulla. Ehdin jo kuvitella, millaista olisi tehdä hetki rauhassa.

Tämä kirjoitus olkoon sen pettymyksen tunteenpurkaus.

Mutta siinä on myös kysymys, jota en saa päästäni: miksi tekemisen pitäisi riippua näin paljon siitä, saako jostain laitoksesta apurahan? Miksei se porukka, joka sanoo haluavansa tätä lisää, voisi mahdollistaa sitä suoraan?

Apurahaa ei tullut

Hain Suomen elokuvasäätiöltä käsikirjoitusapurahaa Mustikka Bombo: Syötteen aarre -elokuvalle.

Hain 18 000 euroa yhdeksän kuukauden työskentelyyn.

Se tekee 2 000 euroa kuukaudessa.

Ei mitään Hollywood-rahaa. Ei miljoonatuotantoa.

Päätös tuli.

Nolla euroa.

Ei myönnetä.

Osasinko odottaa tätä?

Rehellisesti sanottuna en lähtenyt tähän sillä ajatuksella, että Suomen elokuvasäätiö varmasti antaa minulle rahaa.

Ehkä juuri se tässä kaikkein eniten ärsyttääkin.

Kun olet pieni tekijä, yrität vakuutella itsellesi, että kannattaa hakea. Kannattaa käyttää aikaa hakemuksen tekemiseen. Kannattaa suunnitella, perustella ja yrittää tehdä kaikki oikein.

Yrität luottaa siihen, että nämä järjestelmät ovat olemassa myös sitä varten, että joku uusi voisi päästä alkuun.

Sitten vastaus on taas ei.

Eivätkä edes lähettäneet minulle sähköpostia päätöksestä. Sekin piti käydä katsomassa itse.

Ei perustelun perustelua.

Siinä pitäisi sitten itse keksiä, mitä seuraavalla kerralla tekisi toisin.

Ja palauttaa luotto ja kunnioitus näitä instansseja kohtaan.

Mutta what’s the point tulee vaan mieleen…

Ehkä poltan tällä kirjoituksella sillat Suomen elokuvasäätiön suuntaan.

Voi olla. Ihan sama.

Mutta juuri nyt en edes tiedä, jaksanko hakea sieltä enää uudestaan.

18 000 euroa kuulostaa yhtäkkiä aika pieneltä summalta

Ja sitten päästään kohtaan, joka saa tämän tuntumaan vielä absurdimmalta.

Vertailun vuoksi Parvet-elokuva sai Suomen elokuvasäätiöltä noin puoli miljoonaa euroa tuotantotukea. Episodin uutisessa tuen määräksi ilmoitetaan 500 000 euroa, kun taas SES:n vuoden 2022 tuotantotukiluettelossa summa on 462 000 euroa. Markkinointi- ja levitystukea myönnettiin lisäksi 15 000 euroa. (Episodi) (Suomen elokuvasäätiön toimintakertomus 2022)

Parvet nousi vuonna 2024 otsikoihin, kun sen laajan ensi-iltaviikonlopun näytöksissä 13 teatterissa kävi yhteensä 88 katsojaa. (Episodi, 22.10.2024)

Kahdeksankymmentäkahdeksan.

Bombolla on nyt yli 50 000 katselukertaa, ja määrä kasvaa koko ajan. Repikää siitä.

Ja millä budjetilla ja tiimillä? Yksin. Lähes persaukisena. Repikää siitä lisää!

Verkkokatselut ja maksavat teatterikatsojat ovat tietysti eri mittareita. Yleisöä Bombolle silti löytyy. Sen tekeminen vain pitäisi saada rahoitettua.

Minä en kirjoita tätä väittääkseni, että Parvet olisi huono elokuva. En ole sitä katsonut enkä aio katsoakaan, joten sen laatu ja sisältö on minulle sinänsä ihan sama.

Itse asiassa ymmärrän hyvin ajatuksen siitä, ettei julkisella rahalla pidä rahoittaa vain sitä, minkä tiedetään jo valmiiksi olevan kaupallinen hitti.

Jos niin tehtäisiin, koko kulttuurituki menettäisi suuren osan tarkoituksestaan.

Ylen kulttuuritoimittaja puolusti Parvet-elokuvan rahoitusta juuri tällä perusteella. Kaiken suomalaisen elokuvan ei tarvitse olla kassamagneetti. Julkisella tuella voidaan mahdollistaa myös marginaalisempaa, kokeellisempaa ja taiteellisesti kunnianhimoista tekemistä. (Yle, 24.10.2024)

Hyvä.

Olen samaa mieltä.

Mutta sitten minulla on kysymys.

Jos järjestelmä pystyy ottamaan noin puolen miljoonan euron riskin yhden elokuvan kanssa, missä kohtaa järjestelmä ottaa riskin uuden tekijän kanssa?

Missä kohtaa sanotaan, että tuossa on joku, joka yrittää rakentaa jotakin uutta, annetaan sille mahdollisuus?

Minä en pyytänyt puolta miljoonaa.

Pyysin 18 000 euroa.

Yhdeksän kuukauden työstä.

Se kontrasti pistää väkisinkin miettimään, kenelle järjestelmä oikeastaan on rakennettu.

Ja mieti, jos kymmenelle pienelle tekijälle annettaisiin samanlainen 18 000 euron työskentelyapuraha. Se tekisi yhteensä 180 000 euroa.

Jo tuosta 462 000 eurosta jäisi sen jälkeen vielä 282 000 euroa jaettavaksi.

Kymmenen ihmistä saisi yhdeksäksi kuukaudeksi mahdollisuuden keskittyä tekemiseen. Alkaisi varmaan kummia tapahtua tässäkin maassa, jos vähän useammalle annettaisiin siihen aikaa ja mahdollisuuksia.

Pitäisi ensin onnistua ilman niitä resursseja, joita onnistumiseen tarvitaan

Tämä on ehkä koko asian ydin.

Pienen tekijän pitäisi näyttää, että hän pystyy.

Pitäisi olla näyttöjä.

Pitäisi olla uskottavuutta.

Pitäisi kuulua oikeisiin seurapiireihin. Tulla tunnetuksi. Olla tunnettu.

Liipa laapaa, lallati lallaa.

Pitäisi olla valmis maailma, yleisöä ja mielellään varmaan vielä jotain hienoa meriittiä päälle.

Mutta kaiken tämän rakentamiseen tarvitaan aikaa.

Ja aika maksaa rahaa.

Sitten kun olet jo rakentanut kaiken itse, saanut yleisön, tehnyt onnistuneita tuotantoja, löytänyt verkostot ja todistanut kaikille, että homma toimii, olet tietenkin paljon turvallisempi rahoitettava.

Mutta juuri silloin et ehkä enää tarvitse ensimmäistä pientä työntöapua samalla tavalla.

Minusta siinä on jotain perustavanlaatuisesti turhauttavaa.

En väitä, että yksi kielteinen päätös todistaa Suomen elokuvasäätiön koko järjestelmän toimivan näin.

Se olisi liian helppo johtopäätös.

Mutta tältä se näyttää sieltä pöydän toiselta puolelta.

Ja tämän piti tapahtua Syötteellä ja Pudasjärvellä

Syötteen aarre ei ole minulle vain käsikirjoitus, jonka tapahtumapaikan voisi vaihtaa huomenna Helsingin keskustaksi.

Tarina sijoittuu Syötteelle ja Pudasjärvelle.

Paikka on osa koko ideaa.

Ja juuri siksi tämä päätös ottaa ehkä tavallistakin enemmän päähän.

Suomessa puhutaan jatkuvasti syrjäseutujen elinvoimasta.

Pitäisi saada toimintaa.

Pitäisi saada yrityksiä.

Pitäisi saada matkailua.

Pitäisi saada työpaikkoja.

Pitäisi keksiä jotain, etteivät kaikki kylät hiljalleen tyhjene.

Puhutaan myös Suomen matalasta syntyvyydestä.

Minä näen elävän kulttuurin yhtenä tärkeimmistä osista sen ongelman korjaamista. Yhteisiä tarinoita, tekemistä, yhteisöjä ja tunnetta siitä, että tänne voi rakentaa elämää.

Jos arki on pelkkää selviytymistä ja tulevaisuudesta puhutaan lähinnä uhkana, niin mistä se luottamus perheen perustamiseen syntyy? Minusta kulttuurilla voisi olla iso rooli sen tulevaisuudenuskon rakentamisessa.

Sitten joku yrittää rakentaa lasten tarinamaailmaa, jonka yksi isompi projekti sijoittuu juuri tällaiseen paikkaan.

Ei tietenkään yksi elokuva pelasta Pudasjärveä tai muutakaan pikkupitäjää.

Eikä 18 000 euron käsikirjoitusapuraha muuta Suomen aluepolitiikkaa.

Mutta jostain sen paikallisen tekemisenkin pitäisi päästä alkuun. Jos täällä haluaa yrittää rakentaa jotakin uutta, se ei ole helppoa.

Hyvä palaute ei maksa laskuja

Sitten päästään tämän kaiken ehkä henkilökohtaisimpaan kohtaan.

Mustikka Bombo saa jatkuvasti hyvää palautetta.

Ihmiset tykkäävät hahmoista.

Vaikka katselukertoja on kertynyt, Bombo on edelleen pieni ja monelle täysin tuntematon. Silti ne, joilta saan palautetta, kannustavat jatkamaan.

Jotkut odottavat jo uusia juttuja.

Saan viestejä, kommentteja ja kannustusta.

Ja se tuntuu oikeasti hyvältä.

Mutta hyvä palaute ei maksa laskuja.

Aivan mahtava juttu.

Ihana hahmo.

Jatka ehdottomasti.

Tämä on hieno idea.

Sun pitäisi hakea apurahaa. Varmasti saisit!

Sitten minä haen. Elättelen toivoa. Ja päädyn taas tähän samaan tilanteeseen.

Ja kassasta kuuluu heinäsirkkojen siritys.

Silloin tulee välillä aivan rehellisesti mieleen, että mitä helvettiä minä teen.

Onko tällä oikeasti arvoa?

Onko tälle oikeasti kysyntää?

Vai onko tämä sellainen asia, josta ihmiset tykkäävät hirveästi niin kauan kuin joku toinen maksaa sen tekemisen?

Elämä nälkäpelissä

Yritän koko ajan keksiä uusia tapoja saada rahaa sisään, jotta pystyn samalla jatkamaan tätä luovaa polkuani.

Ja kaiken tämän keskellä en oikein pysty lopettamaankaan.

Bombokin vain jatkaa kasvamista päässäni.

Ideoita tulee koko ajan lisää.

Se on varmaan sekä tämän homman hienoin että kieroin ominaisuus.

Sydän sanoo, että tee.

Pankkitili sanoo, että mitä helvettiä oikein puuhaat.

Elokuvasäätiöllä on tietty määrä rahaa.

Hakemuksia on enemmän kuin rahaa.

Ja tällä kertaa joku muu sai rahat.

Vituttaahan se, mutta niin järjestelmä toimii.

Ehkä kiinnostavampi kysymys lopulta kuitenkin on se, miksi minä edes tarvitsen järjestelmää niin paljon?

Mitä tapahtuisi, jos yleisö sanoisi kyllä?

Jos kansa liikuttaisi eurojaan, meillä ei olisi mitään hätää (tai ainakin vähemmän)

Tämä on se asia, jonka haluaisin nähdä Suomessa muuttuvan.

Meillä kyllä tykätään.

Meillä kehutaan.

Meillä jaetaan joskus linkki.

Meillä sanotaan, että hienoa kun joku tekee.

Mutta rahasta tulee yhtäkkiä vaikea asia.

Entä jos ihmiset oppisivat ajattelemaan vähän toisin?

Jos joku tekee jotain, jonka haluat olevan olemassa, anna sille muutama euro.

Osta jäsenyys.

Osta tuote.

Tilaa palvelu.

Tue tekijää.

Ei siksi, että tekijä tarvitsee sääliä.

Kuten minä tässä nyt ehkä kuulostan tarvitsevan.

Vaan siksi, että raha on markkinataloudessa aika tehokas tapa sanoa: haluan, että tätä tehdään lisää.

Ja tämä on se laskelma, joka pyörii päässäni.

Tuhat ihmistä. Kaksi euroa kuukaudessa.

Se tekee 2 000 euroa kuukaudessa.

Tuhat ihmistä on noin 0,018 prosenttia Suomen väestöstä. Suunnilleen yksi ihminen 5 659:stä. Laskelman pohjana on Suomen ennakkoväkiluku elokuun 2026 lopussa: 5 659 324. (Tilastokeskus)

Jos osa niistä korulauseista muuttuisi kahdeksi euroksi kuukaudessa, niin siinä olisi jo aivan toisenlainen pohja tekemiselle.

Kaksi tonnia kuukaudessa ennen kuluja ja veroja olisi minulle jo iso muutos. Voisin käyttää paljon enemmän aikaa Bomboon ja paljon vähemmän siihen, että yritän osua oikeaan apurahahakuun, kilpailuun tai jonkun muun hyväksymään lokeroon.

Se on minun mielestäni niin hiton yksinkertainen ajatus.

Raha voisi kiertää meidän välillämme ja mahdollistaa tekemistä. Näillä tulostetuilla euroillakin voisi saada jotakin hyvää aikaan.

Ja en puhu tässä vain omasta animaatioprojektistani. Puhun myös pienmedioista, nettiradioista, muusikoista, taiteilijoista, sisällöntuottajista ja kaikista muistakin pienistä toimijoista, joiden olemassaolosta ihmiset sanovat tykkäävänsä.

Ei tarvitsisi odottaa yhtä lautakuntaa.

Ei tarvitsisi käyttää viikkokaupalla aikaa hakemuksiin.

Ei tarvitsisi miettiä, olenko ensi vuonna riittävän uskottava.

Ja ennen kaikkea, ei tarvisi pitää projektia tauolla, jos apurahahakemus kieltää sen aloittamisen ennen päätöstä.

Voisi vaan tehdä.

Katsotaan, mitä tästä vielä tulee

Minä aion edelleen tehdä Bomboa. Hahmoja ja tarinoita riittää, ja Syötteen aarre odottaa kirjoittamista ja toteuttamista.

Jos Bombo kiinnostaa tai haluaisit nähdä Syötteen aarteen joskus valmistuvan, jäsenenä voit olla mukana mahdollistamassa sitä.

Mustikka Bombon jäsenyydessä on tällä hetkellä kampanja.

Maksat yhden vuoden ja saat kaksi vuotta jäsenyyttä sekä tervetuliaislahjan.

Mukaan saa tulla, jos tämä tuntuu omalta jutulta.

Apurahaa ei tullut.

Selvä.

Katsotaan sitten, onnistutaanko ilman sitä.

Jos onnistutaan, kirjoitan siitä vielä mielelläni uuden artikkelin.

Ja se artikkeli alkaa sanoilla:

Ei muuten tarvittu lupaa.

Ja sama koskee tätä radiotakin.